OECD tarkentaa kotitoimiston ja kiinteän toimipaikan välistä rajaa
OECD on päivittänyt malliverosopimuksen kommentaareja vastaamaan rajat ylittävän etätyön nopeaa yleistymistä ja tuonut merkittäviä täsmennyksiä siihen, milloin työntekijän kotitoimisto tai muu vastaava työskentelypaikka voi muodostaa yritykselle kiinteän toimipaikan. Marraskuussa 2025 hyväksytty päivitys selkeyttää erityisesti kiinteän toimipaikan arviointia tilanteissa, joissa työ tapahtuu yrityksen ulkopuolisissa tiloissa, kuten työntekijän kotona tai tilapäisessä asuinpaikassa, ilman perinteistä toimipaikkaa tai työnantajan järjestämää työympäristöä.
Päivityksessä OECD korostaa tapauskohtaista kokonaisarviointia ja tuo esiin uusia näkökulmia siihen, milloin kotitoimisto voidaan katsoa olevan yrityksen käytettävissä tuloverotuksen näkökulmasta. Arvioinnissa keskeistä on muun muassa työnteon säännöllisyys ja ajallinen laajuus sekä se, onko työntekijän läsnäololle toisessa valtiossa yrityksen liiketoiminnasta johtuva kaupallinen syy. Näillä linjauksilla pyritään toisaalta estämään satunnaiseen etätyöhön perustuvien niin sanottujen mikro‑kiinteiden toimipaikkojen synty, mutta toisaalta tunnistamaan tilanteet, joissa etätyö tosiasiallisesti muodostaa verotuksellisesti merkityksellistä liiketoimintaa toisessa valtiossa.
Täsmennykset ovat erityisen merkityksellisiä yrityksille, joilla on kansainvälisesti liikkuvaa henkilöstöä, pysyviä etätyöjärjestelyjä tai hajautettuja toimintamalleja. Ne tuovat kaivattua selkeyttä, mutta samalla myös uusia tulkintatilanteita käytäntöön. Juuri tästä syystä kiinteän toimipaikan muodostumista ja verotusoikeuden rajoja on perusteltua tarkastella nyt ajantasaisen OECD‑ohjeistuksen, kansallisen sääntelyn ja oikeuskäytännön valossa.
Kiinteä toimipaikka on yksi kansainvälisen yritysverotuksen haastavimmista käsitteistä
Kiinteä toimipaikka on yksi kansainvälisen yritysverotuksen keskeisimmistä ja samalla vaikeimmin hahmotettavista käsitteistä. Yritystoiminnan kansainvälistyessä, etätyön yleistyessä ja digitaalisten liiketoimintamallien lisääntyessä verotusoikeuden rajat eivät enää määräydy yksinomaan perinteisen fyysisen läsnäolon perusteella.
Vuonna 2026 yritysten on aiempaa tärkeämpää ymmärtää, millä edellytyksillä kiinteä toimipaikka muodostuu tuloverotuksessa ja milloin verotusoikeus voi syntyä myös ennakoimattomasti. Lyhytkin toiminta tai oleskelu toisessa valtiossa voi tietyissä tilanteissa ylittää verotuksellisen kynnyksen, vaikka toiminnan ei alun perin olisi tarkoitettu muodostavan pysyvää jalansijaa kohdemaassa.
Verotusoikeuden arvioinnissa ratkaisevaa ei ole enää pelkästään se, missä yrityksellä on toimitilat tai muodollinen läsnäolo, vaan se, missä ja miten liiketoimintaa tosiasiallisesti harjoitetaan. Toiminnan sisältö, päätöksenteko, arvonluonti ja käytännön työskentely vaikuttavat ratkaisevasti siihen, mille valtiolle verotusoikeus kuuluu.
Kiinteän toimipaikan arviointi perustuu kokonaisarviointiin
Kiinteän toimipaikan muodostumista ei arvioida yksittäisen kriteerin perusteella. Kyse on kokonaisarvioinnista, jossa kansallinen lainsäädäntö, verosopimusten määräykset ja oikeus- ja verotuskäytäntö kietoutuvat yhteen. Keskeistä on se, ylittääkö yrityksen toiminta toisessa valtiossa verotuksellisen rajan ja muodostuuko toiminnasta sellainen liiketoimintakokonaisuus, johon lähdevaltiolla on oikeus kohdistaa verotusta.
OECD:n malliverosopimuksen muutokset ja BEPS‑hankkeen seurauksena tulkintalinjat ovat tiukentuneet erityisesti tilanteissa, joissa yritystoimintaa on pilkottu tai joissa rakenteet eivät vastaa toiminnan tosiasiallista sisältöä. Verotuksessa painottuu yhä vahvemmin se, missä liiketoiminnan olennaiset toiminnot ja riskit sijaitsevat.
Yrityksen näkökulmasta merkittävää on myös se, että verotusoikeus voi joissain tilanteissa syntyä verosopimuksen perusteella ilman kiinteää toimipaikkaa. Tietyt tulolajit voivat kuulua lähdeverotuksen piiriin, vaikka pysyvää toimipaikkaa ei muodostuisikaan, mikä lisää tarvetta ennakoida veroseuraamuksia huolellisesti.
Digitaalinen liiketoiminta ja etätyö muuttavat verotuksen rajoja
Digitaalinen liiketoiminta haastaa perinteiset käsitykset kiinteästä toimipaikasta. Yritystoiminta voi olla laajaa ja taloudellisesti merkittävää ilman fyysistä läsnäoloa kohdemaassa. Etätyö ja henkilöstön liikkuvuus puolestaan luovat tilanteita, joissa verotukselliset vaikutukset eivät ole ilmeisiä tai edes tarkoitettuja.
Yrityksille tämä tarkoittaa kasvavaa tarvetta tunnistaa tilanteet, joissa työskentely toisessa valtiossa alkaa muistuttaa verotuksellisesti merkityksellistä liiketoimintaa. Ennakointi, sisäiset ohjeistukset ja tapauskohtainen arviointi ovat keskeisessä roolissa veroriskien hallinnassa.
Oikeus- ja verotuskäytäntö konkretisoi tulkintaa
Kiinteää toimipaikkaa koskeva oikeus- ja verotuskäytäntö on viime vuosina kehittynyt nopeasti. Viranomaiset ja tuomioistuimet ovat ottaneet kantaa yhä monimutkaisempiin tilanteisiin, joissa muodollinen sopimusrakenne ei vastaa toiminnan tosiasiallista toteutusta. Käytännössä ratkaisut perustuvat toiminnan sisältöön, eivät pelkästään sen muotoon.
Yrityksen näkökulmasta tämä korostaa tarvetta ymmärtää kiinteä toimipaikka osana koko liiketoiminnan rakennetta, ei vain yksittäisenä verokysymyksenä.
Asiantuntijana Mika Nissinen
Koulutuksen asiantuntijana toimii OTT, vero-oikeuden apulaisprofessori ja dosentti Mika Nissinen Itä-Suomen yliopistosta. Hän on työskennellyt yli kymmenen vuoden ajan Verohallinnossa muun muassa erityisasiantuntijana vastuualueenaan yhteisöjen verosopimusasiat, kiinteää toimipaikkaa koskevat kysymykset sekä kaksinkertaiseen verotukseen liittyvät keskinäiset sopimusmenettelyt. Nissinen on julkaissut useita kansainväliseen vero-oikeuteen liittyviä artikkeleita ja seuraa tiiviisti verosopimuskehitystä ja OECD‑linjauksia.
Koulutus tarjoaa osallistujille ajantasaisen ja käytännönläheisen kokonaiskuvan siitä, miten kiinteän toimipaikan muodostumista arvioidaan tuloverotuksessa vuonna 2026 ja millaisia veroriskejä kansainväliseen liiketoimintaan voi liittyä – myös tilanteissa, joissa kiinteää toimipaikkaa ei ole tarkoitus muodostaa.